Vahtitupatutkimusta Nurmeksen radalla

Kirjoittaja: Visa Pöntinen

Ratavartijat ovat aikoinaan olleet merkittävä jokapäiväisen rautatieliikenteen mahdollistaja ja voimavara. Ratavartijan tehtäviin kuului varmistua radan esteettömästä kulusta, varmistua tasoylikäytävien sekä siltojen turvallisuudesta ja muutoinkin huolehtia radan kunnosta ja toimivuudesta. Ratavartija saattoi esimerkiksi puhdistaa tasoristeyskansia jäästä tai hiekasta, poistaa kaatuneita puita radalta ja huolehtia lumen aurauksesta talvisin (Tietosanakirja 1909-1922). Ratavartijan asumuksia eli vahtitupia rakennettiin valtakunnan ensimmäisistä rautateistä 1850-luvulta lähtien noin sadan vuoden ajan, kunnes 1960-luvun jälkeen ratavartijan pesti jäi radanpidon koneellistuessa ja osin myös kulunvalvonnan ja sähköistyksen myötä tarpeettomaksi. Vilkkain ratavartijoiden mökkien rakennuskausi oli ennen sotia, ja eniten ratavartijan taloja rakennettiinkin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Nykyisin ratavartijan mökit ovat joko yksityiskäytössä tai hylättynä - monia on tietysti myös purettu, poltettu tai palanut. Onpahan joitakin vahtitupia siirretty pois alkuperäiseltä paikaltaan radan varressa, näissä tapauksissa yksityisasunnoksi aivan muualle. Sadoittain rautatievahtitupia on kuitenkin alkuperäispaikallaan radan varressa tänäkin päivänä. Tässä artikkelissa perehdymme Nurmeksen radan eli Joensuun–Nurmeksen 1911 valmistuneen radan vahtitupiin, joita RVS:n Visa dokumentoi kesällä 2017.

Vahtitupien rakentaminen

Vahtitupien rakentamisessa käytettiin Suomen rautateille tyypillisiä tyyppipiirustuksia. Nämä Valtionrautateiden ratateknillisen osaston huonerakennusjaostossa suunnitellut piirustukset oli allekirjoittanut monesti Valtionrautateiden arkkitehti Knut Nylander tai Thure Hellström, mutta on viitteitä siitä, että rakennukset oltaisiin suunniteltu huonerakennusjaostossa kyseisten arkkitehtien sekä muiden nimeämättömien avustajien yhteistyönä. Tyyppipiirustuksen idea oli ja on, että samaa rakennussuunnitelmaa voitiin noudattaa piirustuksineen ja materiaaleineen useammalla liikennepaikalla vain pieniä muutoksia tehden. Tämä tarkoitti samalla sitä, että rakennusten ulkoasu, huonejako ja rakennuskokonaisuuteen kuuluvat sivurakennukset olivat lähes identtisiä useilla kymmenillä eri liikennepaikoilla. Paikkakunnasta riippuen rakennus saatettiin rakentaa peilikuvana, jolloin huonejako oli radan suuntaan nähden käänteinen ja esimerkiksi ulko-ovi asettui eri puolelle kuin alkuperäispiirustuksessa. Kaksoisvahtitupia saatettiin rakentaa isompana tai pienempänä versiona, mutta yksinkertaisia tupia ei jaoteltu näin koon mukaan. Alla ote varhaisimman tyypin (1860-1870-luvun) kaksoisvahtituvan piirustuksesta Turun–Tampereen–Hämeenlinnan-radalta.

Esimerkki varhaisen 1870-luvun kaksoisvahtituvan tyyppipiirustuksen kannesta Turun–Hämeenlinnan-radanrakennukselta. Kaksoisvahtituvan piirteinä ovat symmetriset julkisivut - radan ja pihan puolelle aukeaa samanlaiset sisäänkäynnit, sekä esimerkiksi koristeelliset sisäänkäyntikatokset. Kahdelle perheelle on kullekin vaatimaton keittiö ja huone, eteistilat ovat yhteiset. Kuva: Virtuaalipolku.fi: Rautatierakennuksia Kanta-Hämeessä.

Ratavartijan arkea

Ratavartijoita oli etenkin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä rataverkolla satoja. Ratavartija toimi rataverkon ylläpitäjänä ja huolehti junien kulusta ajallaan ja ongelmanratkaisusta. Ratavartijalle perheineen kuului 1900-luvulla pieni, tyypillinen huoneen ja keittiön hirsirunkoinen vahtituparakennus talousrakennuksineen. Esimiehenä ratavartijalle toimi ratamestari, joka taasen oli ratainsinöörin alainen alempi rautatievirkamies. Ratamestari vastasi laajemmin radan ylläpito- ja hoitotoiminnasta ja valvoi ratavartijoiden työtä. (Tietosanakirja 1909-1922.) Vaikka ratavartijoita oli parhaimmillaan parin-kolmen kilometrin välein radan varrella, asui ratamestari usein vasta isommalla asemalla omassa ratamestarin kaksio-talossaan, eikä edes laituri- tai pysäkki-luokkien liikennepaikoille sijoitettu yleensä ratamestaria.

Ratavartijan työ oli hyvin liikkuvaa, ja kävelyä kertyi päivässä paljon, sillä ratavartijat liikkuivat yleensä hoitamallaan muutaman kilometrin rataosuudella jalkaisin. Mahdolliset resiinat tai auravaunut tulivat käyttöön verrattain myöhään ja silloinkin joskus omakustanteisena (Talve 1963: 23). Ratavartija Einar Lustman kertoi ratavartijan työstä 1800-1900-lukujen vaihteen Luumäellä seuraavaa:

“Ratavartijoilla oli vuorot järjestetty siten, että viikko oli päivätyötä, radan tarkastus tuli suoritettua työhön tulomatkalla, ja toisena viikkona oli radan tarkastus yöllä. Ratavartijoilla oli koukkupääkeppi tukenaan, kun he kävelivät kiskonharjaa pitkin. Kiskolla kävelyyn käsitykseni mukaan oli syynä säästäväisyys, ettei saappaan pohjat kuluisi. Päivävuoroon menevillä ratavartijoilla oli olkahihnalla varustettu lämpsällinen nahkalaukku eväitä varten. Eväänä oli leivän puolikas, johon oli tehty monttu voivarastoksi, höysteenä oli suolattu särki ja kananmuna. Pullossa oli kaljaa tai piimää. – – Tällainen oli yleinen eväslista. Vaihteeksi oli joskus pannussa käristettyä sianlihaa. Jos työmaa oli asumusten lähellä, niin emäntä keitti kahvia. Se maksoi 5 penniä kuppi. Kahvi juotiin alastomana.” (Talve 1963: 32-33.)

Vahtituvalla elettiin varsinkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä varsin omavaraista elämää. Valtion rakennuttamat vahtitupa-alueet oli varusteltu omavaraisuutta silmällä pitäen, sillä tietyille henkilöstöryhmille jo virantoimitus edellytti ratavartijan asuvan Valtionrautateiden asunnossa ja rakennusten sijainti oli usein syrjäinen (Itkonen 1989: 31-32). Ulkorakennuksessa oli rautatien puolesta tilat kolmelle lehmälle, ja sikojakin yritettiin pitää. Toinen sika teurastettiin keväällä ja toinen jouluksi. Heinää lehmille saatiin radan varren heinikoista ja laidunmaat saatettiin vuokrata läheisiltä luonnonniittyalueilta. Myös kanojen ja lampaiden pitoa harrastettiin paikoin, mutta se ei tahtonut sopivan pitopaikan ja laitumen puutteen takia onnistua, lisäksi ketut ja haukat saalistivat niitä. Joskus pidettiin myös kaneja, kuten Pieksämäen seudun linjavahtituvilla etenkin sota-aikana. Myös kalastus oli suosittua, jos seudulla oli kalaisia vesiä. Muuten vahtituvan ruokatalous nojasi perunaan, rukiiseen, kotitekoiseen ruisleipään sekä perinteikkääseen kotitekoiseen sahtiin. Juhlapyhinä saatettiin leipoa vehnäleipää. Myös ruokakauppojen tarjontaa hyödynnettiin mahdollisuuksien mukaan: kaupasta haettiin esimerkiksi voi ja jauhot sekä jopa harvinaisia tuontihedelmiä. Ympäri vuoden syötiin maakellariin säilöttyjä sieniä ja marjoja, kuten puolukkaa. Marjastus, kalastus ja metsästys olivatkin arvossaan ja pitivät monen mielestä vahtituvan talouden kunnossa. Asunnon pihapiiriin kuului valtion puolesta pieni palsta perunan ja kasvien viljelyä varten radan varresta. (Talve 1963: 23-24; Itkonen 1989: 47-50.)

Vahtitupien rakennuskanta

Radan vartijoiden mökit rakennettiin yleensä jo radan alkuvaiheessa ja ne otettiin yleensä heti valmistuttuaan käyttöön. Varsinaisille radanrakentajille valtio ei järjestänyt majoittumista, vaan he majoittuivat itse rakentamissaan matalissa väliaikaismökeissä, havuista tehdyissä laavuissa metsässä tai jopa maakuopissa. Radan työväestölle, kuten ratavartijoille rautatie kuitenkin rakennutti asumukset. Radan varren työpäällystön rakennukset pyrittiin rakentamaan mahdollisimman nopeasti heti radan rakentamisen alettua. (Itkonen 1989: 29-31.)

Vahtitupien sijoittelussa ei ollut suurempia kriteerejä, ainoastaan näkymä radalle sekä aukea paikka olivat valintakriteereinä. Eniten rakennuksen sijaintiin vaikutti etäisyys lähimpiin vahtitupiin ja liikennepaikkoihin. Pitkälle 1920-1930-luvuille saakka varsinaisia rautatieseisakkeita oli vain nimeksi, jolloin ratavartijat asuivatkin keskellä asumatonta ratalinjaa, monesti kilometrien päässä isommista asutuksista. Rakennukset olivat aivan radassa kiinni ja asiointi kylillä hoituikin tietysti junalla vahtituvalta käsin. Vielä vuoteen 1923 saakka polttopuut ja asunto olivat osa rautatieläisten palkkaa. Vahtitupia rakennettiin “yksinkertaisena” eli huoneen ja keittiön askeettisina mökkeinä ja “kaksinkertaisina” eli kaksi huoneen ja keittiön käsittävänä rakennuksena. Nämä kaksoisvahtituviksikin kutsutut rakennukset sijaitsivat usein isommalla liikennepaikalla, jolloin niissä asui ratavartijan lisäksi esimerkiksi rautatiekirjuri, sähköttäjä tai muuta aseman henkilökuntaa. Radan varteen rakennettiin yleisimmin yksinkertaisia vahtitupia. (Itkonen 1989: 32.) Myöhemmässä vaiheessa kaksoisvahtitupia saatettiin lisäksi muokata pienempiä vahtitupia useammin, esimerkiksi niihin rakennettiin kolmas asunto tai muutettiin kaksi pientä asuntoa yhdeksi kolmen huoneen rakennukseksi. Kaksoisvahtitupa oli nimensä vastaisesti vain harvoin varsinaisessa radan vartioinnin käytössä, ja useimmiten sitä asuttikin aseman henkilökunta. Nurmeksen radalla näitä kaksoisvahtitupia rakennettiin verrattain pienille paikkakunnille, ja ne ovat säilyneet alkuperäisasussaan hyvin.

Vahtitupien sivurakennusvalikoima oli hyvinkin vakio: yleensä vahtituvan pihapiiriin kuuluivat talousrakennus, maakellari ja usein myös saunarakennus. Talousrakennukseen kuului rakennusosaston ohjeiden mukaan navetta, halkovaja, ruoka-aitta ja käymälä. Ne oli lähes aina rakennettu samaan rakennukseen, joka oli hirsirakenteinen suorakulmion muotoinen piharakennus vahtituvan pihapiirissä. Rakennuksessa oli julkisivulla sisäänpääsy aittaan, navettaan ja liiteriin, ja käymälän ovi oli rakennuksen sivulla tai joskus takana. Rakennuksen takana oli käymälän tyhjennysluukku sekä pieni sisäänkäynti aittaan. (Rautatierak. korjausohjeet 5, s. 9). Näitä 1800-luvun loppupuoliskolla rakennettuja ulkorakennuksia laajennettiin joskus jälkikäteen, mutta yleisemmin niiden käyttö jäi sotien tai viimeistään 1950-luvun jälkeen vähäisemmäksi ja siksi ne ovat monesti säilyneet alkuperäisasussaan. Laajennus tällaiseen ulkorakennukseen saattoi sisältää rakennuksen taakse tehdyn sikalahuoneen, tai liiteriä tai aittaa saatettiin laajentaa. Lisäksi navetan kostean maalattian ja jätteiden yhdistelmän johdosta pehmenevät puuseinät saatettiin eräissä tapauksissa korvata tiiliseinällä jossain rakennuksen elinkaaren vaiheessa.

Nurmes, asemapäällikön ulkorakennus, rak. 1910.

Asemapäällikön pihan talousrakennus poikkeaa hieman tyypillisestä: rakennuksessa on ruoka-aitta, vaja, liiteri ja käymälä – etenkin aiemmin tyypillinen navetta on korvattu yleiskäyttöisellä vajalla. Rakennuksen vasemman päädyn aitta on kamiinalla lämmitetty, josta savupiippu muistuttaa. Rakennuksen numero on 11/26. Siinä 11 merkitsee järjestysnumeroa (monesko rakennus on liikennepaikalla) ja 26 merkitsee rakennuksen tyyppiä (26 on talousrakennus).
Kuva: Visa Pöntinen RVS

Nurmes, sauna-leivintupa, rak. 1909.

Nurmeksen tiilirakenteinen sauna-leivintupa on vahtituvan tyypillistä saunaa suurempi, sillä se oli koko aseman henkilökunnan käytössä. Isot sauna-leivintuvat saatettiin rakentaa tiilestä, mutta pienemmät rakennettiin käytännössä aina puusta. Tämän rakennuksen tunnus oli 19/34, ja sen vinttikerros on poikkeuksellisesti puurakenteinen. Rakennus on kuvattu 2014, kuvaaja Visa Pöntinen RVS.

1900-luvun vaihteesta alkaen rakennettiin vahtitupien pihapiiriin myös niin sanottu sauna-leivintupa. Se sisälsi perinteisen saunan ja pukuhuoneen lisäksi pyykinpesupadan ja leivinuunin, joten etenkin talvisin voitiin saunan lämpö käyttää hyödyksi monipuolisesti. Sauna-leivintupien tilalle tuli suhteellisen pian, jo 1940-luvulta lähtien, pelkistetymmät saunarakennukset, joista leivinuuni ja pyykinpesusammio oli jätetty pois. Saunarakennuksen ja talousrakennuksen lisäksi vahtitupien pihapiiriin kuului tiilisen julkisivun käsittävä maakellari, joka varustettiin tulipesällä. Kellari rakennettiin joissain poikkeustapauksissa rakennuksen alle, mutta yleinen käytäntö oli erillisen maakellarin rakentaminen. (Rautatierak. korjausohjeet 5, s. 9.)

Heinoo, maakellari, 1890-luku.

Tiiliset maakellarit olivat melko samanlaisia koko niiden rakennuskauden ajan 1850-luvulta 1930-luvulle. Sotien jälkeen niiden rakentaminen väheni selvästi. Kuvan rakennus on Heinoon rautatieasemalta Tampereen–Porin radalta. Tulisija on rakennuksen keskellä ja siitä kertoo pieni piippu. Kuva: Visa Pöntinen RVS.

Nurmeksen radan rautatierakennukset

Nurmeksen radan rataehdotus vahvistettiin valtiopäivillä 1907 ja rataa ryhdyttiin rakentamaan heti samana vuonna. Nurmeksen radan vaiheessa rautatiearkkitehtuurissa oltiin siirrytty jo hiljalleen kansallisromantiikasta jugendiin, ja etenkin rakennusten yksityiskohdissa, kuten katoksissa ja ikkunanpielissä näkyi jo jugendin tyyli. Rataosan kaikki rakennukset suunnitteli arkkitehti Thure Hellström ja ne rakennettiin Nurmeksen rataa ja Kemi-Rovaniemi-rataosaa varten tehtyjä tyyppipiirustuksia käyttäen. Asemarakennusten rakentaminen aloitettiin 1908. Lisäksi radan varteen rakennettiin yhteensä 25 yksinkertaista vahtitupaa sekä kaksi kaksinkertaista ratavartijan tupaa ulkorakennuksineen, kaivoineen ja vahtikoppeineen. Rataosuus Lieksasta Nurmekseen avattiin virallisesti liikenteelle 16.9.1911, Joensuusta Lieksaan noin vuotta aiemmin. (Valanto 1982: 94 & Vähä-Lassila 2022.) Nurmeksen radan vahtituvista on jäljellä jo pelkästään yksinkertaisia vahtitupia ainakin 19 eli lähes kaikki. Kaksoisvahtitupia on myös jäljellä rataosalla useita. Suurin osa niistä oli liikennepaikkojen yhteydessä asemahenkilökunnan asuntoina.

Nurmeksen radan alkuperäiset jugend-rakennukset ovat säilyneet melko hyvin. Purettu on ainoastaan joitakin pienempiä pysäkkirakennuksia esimerkiksi Tiensuusta ja Lehmosta sekä vahtitupia. Asema-alueet ovat säilyneet verrattain yhtenäisinä ja arkkitehtuuriltaan alkuperäisinä. Myös asema-alueiden puistoa ja huoltorakennuksia on paikoin säilynyt. Vahtituvista suurin osa on alkuperäisasussaan paikallaan radan varressa, asuinkäytössä. Kaksi vahtitupaa on jäänyt rataoikaisujen myötä ratalinjasta sivuun, Sulkaisten vahtitupa Mätäsvaarassa ja Vuonislahden eteläisempi vahtitupa Rekiniemen ja Vuonislahden välillä. Asema-alueilla vahtituvat olivat useammin kaksoisvahtitupia kuin yksinkertaisia, kuten osoittavat Lehmon, Kelvän ja Haapalahden vahtituvat. Toisaalta myös asemien lähellä saattoi olla yksinkertaisia vahtitupia: Nurmeksessakin oli tällainen heti Mikonsalmen sillan kupeessa, asema-alueen vierellä. Kaksoisvahtitupia ei sen sijaan linjaosuuksille rakennettu paria siltavahtitupaa (Sokojoki ja Halinjoki) lukuun ottamatta. (Pöntinen 2015.)

Vahtituvat Joensuusta Nurmekseen

Alla on esiteltynä Nurmeksen radan alkuperäisistä vahtituvista lähes kaikki. Vahtituvista on purettu ilmeisesti vain yksi, ja pari kappaletta on kuvaamatta. Klikkaamalla kuvaa saat näkyviin tiedot liikennepaikasta ja rakennuksen tyypistä. Alempana sivulla olevasta kartasta näet vahtitupien tarkan sijainnin radan varrella. Kuvat ja kartta: Visa Pöntinen RVS.

Lähteet:

Visa Pöntinen
Seuraava

Kuusamon kenttärataa tutkimassa